The history of my unhealthy eating habbits

Eli ahmimishistoriani.

Mä olen aina tykännyt ruuasta. Tai oikeestaan mä olen aina rakastanut ruokaa. Ah se maistuu NIIN hyvältä ja se on vaan niin ihanaa kun voi syödä hyvää ruokaa! NAM!

Mein äiti on ihan superkokki. Se hoitaa homman kyllä ihan kotiin. Mutta niin hyvää ruokaa kun se tekeekin, sen bravuuri on ehottomasti leipominen. Joka viikonloppu äippä leipas meille jotain ihanaa, sämpylää, pullia, kakkuja, keksejä, you name it. Se leipoo ihan vaan sen takia että se tykkää leipoa. Ja mä tykkään syödä niitä leivoksia. Isäni mun taas on melkonen hamsteri. Se ostaa aina kun halvalla saa, ja se koskaa myös kaikkia herkkuja. Meillä oli aina karkkia, keksejä, limsaa ja kaiken maailman muita herkkuja mitä se maailmanmatkoiltaan kuskas. Eli herkkuja löytyi. Aina kun teki mieli, niitä oli. Ja mielihän niitä teki.

Vaikka ruoka on aina meiän perheessä ( ja pois muutettuanikin ) ollut suhteellisen terveellistä, eli ihan tavallista perusruokaa, söin mä aina ruokaa liikaa. Jostain syystä mä aina hain sellasta tiettyä ähkyntunnetta. Vaikka ähky ei ole kovin miellyttävä, jostain syystä se olis se mitä mä tavoittelin. Humalahakuisen juomisen sijaan mä olin ähkyhakuinen syöjä. Ja se syöminen ihan fyysisenä tekona on vaan niin kivaa ja maukasta jos on hyvää ruokaa tarjolla. Vaikka ruoka-aika olisi ohi niin mä noukin hellan päällä olevista pannuista ja kattiloista vielä yhen perunan tuon viimeisen lihapullan kanssa. Ei ole yksi tai kaksi kertaa kun mä otin ihan haarukan ja lappasin suoraan pannulta jo jäähtynyttä kanawokkia suuhun (ai kuin kiva muulle perheelle, eh?). Vaikka mulla ei ees ollut nälkä!!? Miksi? En ymmärrä. Se oli vaan kivaa, ja hyvää, ja ähky pysyi yllä. Ja sitten lisäks ne äitin tekemät ihanat lämpimäiset lisäksi välipaloina jotta nälkä ei varmasti iskisi.

Tätä kirjottaessani ymmärrän ihan täysin miten tää paino tästä vaan nousi. Vielä kun tietää liikunnan puutteen niin hohhoijjaa. Mä en ole kaivanut omaa hautaani, vaan syönyt itseni tänne hautaan. Ja nyt pitäis sitten päästä täältä poies.

Lisätääs nyt tähän vielä tää tunnesyöminen. Varsinkin sen jälkeen kun muutin omilleni ja kaapeista löytyy tasan sitä mitä sinne ostaa, on tunnesyöminen korostunut. Meen kauppaan ja ostan ruokatarpeet. Teen kotona ruokaa ja sitten illalla kun on tylsää tai joku ikävä juttu tulee mieleen tai koulustressi painaa, mä kipasen lähikauppaan ja ostan jäätelöä, suklaata, sipsiä ja dippiä. Koko helahoidon ja mussutan niitä niin kauan että kaikki tunteet on varmasti haudattuna kaikkeen siihen moskaan. Oon myös ollut itselleni niin kiltti että totutin itseni siihen että jos katson jotain haluan samalla mussuttaa siinä jotain kivvaa. Eli leffat, tv-sarjat, youtube-videot, kaikki, mulla alkaa tekee mieli kaikkea hyvää. Yhessä vaiheessa kävin hakee subin ja kattoin sitten yhen youtubaajan videoita, ja edelleenkin aina kun katon se videoita mun tekee mieli subia.


Sellanen on siis mun historia. Ja vaikka oon aika paljon kirjottanukin menneessä muodossa, nää on asiota joitten kanssa taistelen joka päivä. Sokeriherkut on helpottanut kun niitä ei oo nyt syönyt, ja elimistö ei enää ruikuta niitten perään. Mutta suolaset, ah, suolaset on kyllä ihan tappohyviä. Ja tekee mieli, joka päivä. Mutta askel kerrallaan mennään ja annetaan itselle silloin tällöin vähän anteeksi.

Huhheijaa kun totuus taas iski aika kylmänä vasten kasvoja. Tämmöstä peliä on pelattu, ja nyt sitten se pitää jättää kaikki taakseen, pysyvästi. Se tässä elämäntapamuutoksessa on, että se on pysyvää. Dieetin sijaan mä en voi syödä kokonaista pitsaa kahen kuukauden päästä, vaan tää olis nyt sitten tässä koko loppuelämäks.

Mutta toisaalta ne kilotkin olis sitte poissa koko loppuelämän.
Keep you eyes on the price, my friends.

-Kaukaa Kaunis