lauantai 19. lokakuuta 2013

Liikuntahimo

En olis ikinä uskonut sanovani näin, mutta minusta on tullu himoliikkuja. Siis oman mittapuuni mukaan.

Aikoinaan jos törmäsin ihmiseen joka "huvikseen" kävi lenkillä useamman kerran viikossa ajattelin että huhhei, on siinäkin huvit. Minä en yksinkertaisesti löytänyt liikunnasta mitään iloa! Ja nyt kun miettii, niin ei mikään ihme että liikunnasta oli huono kuva. Olihan minulla niin surkea kunto että kaikki aktiviteetti aiheutti hullut sydämentykytykset ja hengitys oli koko ajan katkolla.

Minähän alotin mun "urheilu-urani" juoksulla, ja lähdin Couch to 5k -juoksuohjelman mukaan juoksemaan kolme kertaa viikossa. Alkuviikkoina "juoksut" olivat tyyliin minuutti juoksua, kolme kävelyä ym.. Eli juoksua ei ollut isoakaan osaa. Mutta siltä se kyllä tuntui. Ekan kerran kun oli kolmen minuutin juoksu, ajattelin siitä selvittyäni että vau mikä huippusuoritus. Ja olihan se sitä. Lenkkien jälkeen olin aina puolikuollut, mutta siitä että sain kuin sainkin lenkin tehtyä tuli niin hyvä fiilis että ikäänkuin unohdin sen kivun ja tuskan mitä itse lenkit minussa aiheutti. Nyt kun asiaa ajattelee, niin ihmettelen suuresti miten minä vain jatkoin ohjelmaa, vaikka suoritukset eivät tuntuneet tosiaankaan hyviltä. Tai siis hyviltä ottaen huomioon sen että jo rappusten nousu oli minusta niin ikävää että käytin aina mielummin hissiä. Motivaation ja päättäväisyyden täytyi olla aivan valtavia tohon aikaan.

Mutta siitä se iloksi muuttui, kuten huomata saattaa. Nykyään se hyvänolon fiilis tulee jo lenkillä, eikä tarvitse enää odottaa lenkin loppuun että pääsisi fiilistelemään. Aloitin syksyllä erilaiset ryhmäliikuntatunnit, joista kirjoittelinkin aiemmin. Alkushokin jälkeen olen osannut ottaa tunnit kalenteriin niin että ne ovat jo automaatio. Keskiviikkosin menen zumbaan ja se kuuluu keskiviikkoon yhtälailla kuin saunavuorokin. Lauantaisin menen rääkkijumppaan, ja vaikka sillä sekunnilla kun pääsen saliin ja näen ohjaajan kauhistelen miksi ihmeessä minä tänne taas tulin itseäni kiduttamaan, on fiilis mahtava tunnin jälkeen, ja ensi viikolla sama homma uudestaan.

Eli nykyään viikkoon kuuluu juoksulenkkejä kolmisen kappaletta ja kaksi ryhmäliikuntatuntia. Ja se tekee jo viisi treenipäivää viikossa. Ja nykyään tuntuu että sekään ei ihan riitä. Juoksujen välipäivinä on kiva mennä ihan vaan kävelylle.

Mutta miksi koen että olen himoliikkuja? Ei nämä määrät varmast kaikille ole "suuria" tai ennennäkemättömiä. Mutta minulle on. En halua edes miettiä kuinka vähän ennen liikuin. Miettii vaikka viime vuoden lokakuuta. Rehellisesti sanoen voi kertoa että saatoin kerran eksyä lyhyelle lenkille kaverin kanssa, ja sitten pyöräilyt kouluun ja kauppaan. Muuta en tehnyt. Kuukaudesta toiseen en evääni liikauttanut, ja en  vain pysty kuvittelemaan kuinka paljon kehoni siitäkin kärsi.

Olen jostain lukenut että jotain täytyy tehdä 16 tai 21 tai jonkin vastaavan luvun verran, että siitä tulisi tapa ja keho alkaisi "vaatimaan" sitä. Koen että minulla meni tähän hieman kauemmin, mutta nyt tuntuu että keho vaatii kaikkien niitten hukkaan heitettyjen liikuntaköyhien vuosien verot takaisin! Nyt kun keho on päässyt liikunnan makuun, niin mikään ei riitä!

Ja minä nautin tästä. Oikeasti nautin. Sitä tunnetta kun tietää tekevänsä jotain hyvää omalle keholleen ja mielelle, ei pysty sanoin kuvaamaan. Ja kyllä sen huomaa että keho kiittää takaisin siitä että sille on hyvä.

Ensi viikolla kun tapaan pitkästä aikaa himoliikkuja veljeni, kiitän häntä sydämeni pohjasta siitä, että hän inspiroi minua aloittamaan juoksemisen, josta tämä kaikki alkoi.

-Kaukaa Kaunis

6 kommenttia:

  1. Upeetamahtavaa! Toi meininki kuulostaa ihan tosi hyvältä. :) Itsekin pikkuhiljaa alkanut nauttia liikunnasta vielä enemmän ja enemmän, vaikka välillä tuleekin semmoisia päiviä että sohva kovasti meinaa voittaa.. :D

    - Fätti

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niitä päiviä tulee aina. Varsinkin jos on tälläset urheiluttomat taustat, niin pään sisällä pitää oikeasti tehdä töitä että ei sabotois oman kehon luonnollista kaipuuta liikkua.

      Pikkuhiljaa!

      -Kaukaa Kaunis

      Poista
  2. Ihan mahtavaa!

    Itsehän olin oikein kunnon himoliikkuja ennen (koko lapsuuden ja teini-iän) ja kokoajan tavallaan sapetti se kuinka laiskaksi ja urheilemattomaksi olin tullut..

    Juhani Tammiselta (ei varmasti hänen keksimä) kuulin muuten hyvän lauseen ,joka tuntuu kyllä hyvin pitävän paikkansa: "Tunti liikuntaa päivässä antaa kaksi tuntia lisää energiaa päivässä"

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toi sitaatti pitää ihan paikkaansa. Sitä on voinut niin huonosti ennen koko ajan, ja ollut tosi väsynyt ja puhti pois kaikesta. Ja sitä ei edes tajunnut. Kun on koko ajan paha olo, niin siitä tulee normi.

      Kyllä liikunta kannattaa! :)

      -Kaukaa Kaunis

      Poista
  3. Oon ihan tosi iloinen sun puolesta ja kateellinen myös! Pistää miettimään et miks mä oon menny kadottamaan sen liikunnan ilon ja sen tunteen kun on pakko lähteä tai muuten tuntuu et sekoaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eiköhän se sieltä jostain kaivaudu kun tarpeeksi herättelee ja jatkaa vaan liikkumista.

      Se on jännä kuinka suuri vaikutus mielellä on tässäkin asiassa.

      -Kaukaa Kaunis

      Poista

Hei! Kerro ihmeessä mitä mielenpäällä on :)